Maahanmuuton pelko, tarveharkinta ja työmarkkinat

Työvoiman tarveharkinta on noussut uudestaan keskusteluun viiden eri puolueen kansanedustajien jätettyä asiasta lakialoitteen. Kuten aina politiikassa, tässäkin on paljon asian ohi keskustelua.

Tarveharkinta tarkoittaa, että tietyille aloille pitää monimutkaisen byrokraattisen prosessin kautta yrittää rekrytoida ihmisiä, jotka eivät ole hakeneet avointa työpaikkaa. Toisaalta se tarkoittaa, että jo Suomessa työssä oleva ulkomaalainen ihminen ei välttämättä voi saada työntekijän oleskelulupaa jos alalla on työttömiä. Järjestelmä on eräänlaista luokkapohjaista syrjintää sillä se koskee  duunareita mutta ei lainkaan asiantuntijatehtäviä. Se mitkä alat tarveharkinnan piirissä ovat vaihtelee alueellisesti ja esimerkiksi Uudellamaalla ELY-keskus on huhtikuussa linjannut että:

seuraavissa rakennusalan ammateissa voidaan pitää tällä hetkellä oletuksena, ettei työvoimaa Uudellamaalla ole riittävästi saatavilla: talonrakentajat, betonirakentajat ja raudoittajat, kirvesmiehet ja rakennuspuusepät, putkiasentajat sekä rakennusmaalarit. Linjauksessa on jo aikaisemmin ollut mukana mm. terveydenhoitoalan ammattilaiset, ravintola- ja suurtaloustyöntekijät sekä siivoojat.

 

Rakennusliitto vaatii erittäin ongelmallisella tavalla tarveharkinnan säilyttämistä, joten päätin kommentoida lyhyesti. Ongelmat heidän paperissaan ovat samat kuin vuosia sitten, jolloin aluksi tutustuin saatavuusharkintaan ja niitä löytyy jo otsikkotasolta.
On erikoista luokitella ihmisiä halpatyövoimaksi, miksi liitto ei puhu halpatyöstä? Kaikki tietävät, että Suomi on täynnä työnantajien härksisti hyväksikäyttämiä ulkomaalaisia työntekijöitä. Heitä tai suomalaista työntekijää ei auta yhtään tarveharkinnan poistolla pelottelu tai halpatyövoimaksi kutsuminen.

Markku Hirvonen kirjoittaa Tieto&trendit-lehdessä 3/2012, että lähetettyjen ulkomaalaisten ”työehtoja poljetaan Suomessa systemaattisesti” ja vain 1/3 työpaikoista, joissa ”käytetään ulkomaalaisia työntekijöitä” on työehdot kunnossa. Tilastokeskuksen lehdessä käytetään huomattavasti johdonmukaisempaa kieltä kuin Rakennusliiton tiedotteessa. Siinä ei puhuta työntekijöistä halpatyövoimana, joita on estettävä vaan työtä teettävästä tahosta ”käyttäjänä”.

Hirvosen artikkelissa todetaan:

Vaikka voitaisiin todeta, että vähimmäistyöehdoista on poikettu, lainsäädäntö jättää räikeimpiä työsyrjintätapauksia lukuun ottamatta tilanteen korjaamisen työntekijän itsensä asiaksi. Yleensä järjestäytymättömän, palkkaukseensa suhteellisen tyytyväisen ja työnantajastaan riippuvaisen ulkomaalaisen työntekijän kohdalla ajatus vahingonkorvauskanteen nostamisesta työnantajaa vastaan on epärealistinen. Räikeimpiä alipalkkaustapauksia on viety oikeuteen kiskonnantapaisena työsyrjintänä, mutta niiden lukumäärä on täysin marginaalinen alipalkkauksen kokonaismäärään verrattuna eikä lieväksi jääneellä tuomiokäytännöllä ole ennaltaehkäisevää vaikutusta.

Jos asia on omissa käsissä sen pitäisi tietysti olla myös liiton käsissä, joka organisoi yksittäisiä työntekijöitä. Tässä työssä tiedän Rakennusliiton olevan erittäin taitava, ongelmat ovat siis lainsäädännössä ja sen suomissa mahdollisuuksissa, joihin on pyrittävä puuttumaan. Tarvitaan runsaasti lisää työehtojen valvontaa. Tämä myös maksaa itsensä takaisin lisääntyneinä verotuloina. Laeilla ja sopimuksilla ei paljoa tee, jos ei niitä noudateta, eikä yksilö ole asemassa vaatia itselleen kuuluvia oikeuksia.

Yllä kirjoittamani liittyy lähetettyihin työntekijöihin. Heihin taas saatavuusharkinta ei liity. Ja jos härskiä hyväksikäyttöä jo ilmenee, niin eikö se kannata edes osan ihmisistä asemaa parantaa?

Saatavuusharkinnan poistossa on ensisijaisesti kyse siitä, että se ajaa Suomessa olevia ihmisiä paperittomuuteen tai muuten heikkoon neuvotteluasemaan koska eivät voi saada oleskelulupaa vaikka olisivat jo työllistyneet. Jos Suomessa oleskelevat eivät voi saada virallista lupaa vaikka he saisivat töitä he oletettavasti toimivat toisin. Se johtaa hyväksikäyttöön sillä pimeissä töissä ei voi valittaa mistään, jos esimerkiksi pelkää käännytystä kotimaahansa.

Saatavuusharkinnan poistossa ei ole kyse ihmisten haalimisesta Suomeen, sitä nimenomaisesti tekevät lähetettyjä töitä käyttävät yritykset. Näiden väärinkäytöksistä pitäisi siis julkisuudessa vääntää, ei saatavuusharkinnan säilyttämisestä.

Takaisin Rakennusliittoon.

Puran alla tekstiä pala kerrallaan yrittääkseni osoittaa, miten koko keskustelu tarveharkinnan säilyttämisestä liittyy vain pelotteluun maahanmuuton merkittävästä lisääntymisestä. Sellaista ei kuitenkaan ole tapahtunut Ruotsissa, jossa harkinta on poistettu. Työmarkkinat eivät ole auki koko maailmalle. Pelottelu on vaarallinen tapa tehdä politiikkaa. Jos haluaa kannattaa tarveharkintaa pitäisi se mielestäni tehdä faktapohjaisesti argumentoiden. Tai ei ainakaan yleistäen oman alansa yksityiskohtia koskemaan käytännössä globaaleja työmarkkinoita.

Ei voi sanoa, että Suomessa asuvilla olisi nykyäänkään yleisesti etusijaa, sillä tarveharkinta on ala- ja aluekohtaista kuten yllä totean. Joillain aloilla on pulaa työntekijöistä toisilla ei. Lisäksi tarveharkinnan nimenomainen kärsijä voi olla Suomessa lupajärjestelmän takia vuosia asunut ihminen, joka sitten menettää oleskeluoikeutensa kun saa kielteisen päätöksen. Sekä tietysti yhteiskunta, joka kärsii menetetyistä verotuloista.

Tämä on käsittämätön argumentti. Työttömyyden taustalla on talouskriisiä, rakenteellista työttömyyttä jne. Puolen miljoonan työttömän liittäminen tarveharkintaan on absurdia kun puhutaan joistain tuhansista ihmisistä, joita se koskee. Lisäksi työttömyys liittyy tietysti myös kohtaanto-ongelmaan sekä koulutustasoon, kuten Akavan kuva kertoo:

 

Valtaosalla työttömistä perusasteen tai 2. asteen koulutus. Tämän voi ratkaista panostamalla koulutukseen ja nostamalla korkeakoulutuksen saaneiden osuutta.  Uskon vahvasti, että koulutus ja osaaminen on paras keino luoda uutta. Se, että joitain matalan koulutustason töitä on yleisemmin katoamassa Suomesta tai muuttamassa muotoaan, ei liene erityisen suuri salaisuus. Tietysti myös toisen asten koulutusta tarvitaan, jotta työ on mahdollisimman laadukasta. Ammattikoulujen rajut leikkaukset, jotka heikentävät vastavalmistuneiden ammattitaitoa ovat tietysti huomattava ongelma Suomelle ja heikentävät laadulla kilpailun edellytyksiä.

Tämä nimenomaan on ongelma, mutta tarveharkinnan poistamiseen se ei liity. Poisto ei tarkoita työhön perustuvan oleskeluluvan poistamista. Se tarkoittaa, että oleskeluluvan ehtona voi edelleen olla tiettyjä vaatimuksia. Tätä on huomattavasti helpompaa valvoa kuin lähetettyjä työntekijöitä, koska siihen liittyy henkilökohtaisen oleskeluluvan myöntäminen. Maahanmuuttovirasto ei ole tunnettu ainakaan liian löysistä linjauksistaan, joten siltä osin Rakennusliitto voi nukkua yönsä rauhassa.

Tämä ei pidä paikkaansa, perustelu löytyy yllä. Tarveharkinnan poisto ei tarkoita oleskeluluvan poistoa.

Avaaminen maailmalle on erikoinen pelottelulause, mutta muuten olen samaa mieltä. Rikolliset firmat pitää kitkeä markkinoilta. Se on mahdollista yksilötason valvontaan perustuvassa oleskelulupaprosessissa. Parasta olisi liittää prosessiin vaatimukseksi luottamusmiehen lausunto työehtojen noudattamisesta. Myös alipalkkauksen kriminalisointi ja moni muu tavoite ovat äärimmäisen tärkeitä tavoitteita riistoa vastaan.

Tämä on sietämättömän törkeää. Sellaista kuitenkin tapahtuu joka päivä. Kun ihmiset toimivat näin ja maailmassa on elintasoeroja, ajattelen, että jokaisen työntekijän edun ajaminen on kaikkien työntekijöden etu. Siksi haluan estää harmaata taloutta ja hyväksikäyttöä poistamalla tarveharkinnan.

Lopuksi pieni anekdootti yleisemmin siirtolaisuudesta eikä vain tarveharkinnasta. Alunperin Suomeen turvapaikanhakijana tullut ystäväni työskenteli aluksi alalla, johon tarveharkinta on voimassa. Turvapaikanhakijana se ei koskenut häntä ja hän työskenteli samalla palkalla kuin muutkin firman työtekijät. Sitten iski talouskriisi ja hän jäi työttömäksi. Sitten tuli kielteinen päätös, mikä pakotti hänet ja tukijat vuosia kestäneen turvapaikkaprosessin valituskierteisiin. Siihen olisi muutenkin toki pitänyt mennä, koska työpaikasta viis oli Suomeen jääminen uhattuna. Lopulta hän sai hänelle alunperinkin kuuluneen turvapaikan poliittisesta vainosta johtuen ja nyt vastikään Suomen kansalaisuuden. Useita vuosia kuitenkin meni älyttömään vääntöön mikä hidasti opiskelua uudeleen työllistymistä jne. Tälkaiset tarinat eri oleskelulupavaiheista ovat melko tyypillisiä, mutta kaikki eivät ole lopulta yhtä onnekkaita kuin ystäväni. Tässä ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä.

Kun on vakaasti päättänyt rakentaa parempaa elämää tai lähteä pakoon vainoa, sotaa tai puuttuvia tulevaisuuden näkymiä, eikä silti saa oleskelulupaa on erittäin mahdollista päättyä paperittomaksi ja erittäin haavoittuvaan asemaan. Tälläista järjestelmää nykyinen tarveharkintajärjestelmä osaltaan ylläpitää.