Ikäihmisillä on oikeus hoivaan!

Kirjoitettu yhdessä Reetta Keräsen kanssa.

Kauhutarinat vanhainkotien aliravitsemuksesta, liiallisista lääkemääräyksistä ja vaippojen punnitsemisesta käytetään julkisuudessa valitettavasti palveluasumisen vastustamiseen sen sijaan, että keskustelu kääntyisi riittävään rahoitukseen, monipuolisten palveluiden kehittämiseen ja kotihoidon laadusta huolehtimiseen.

“Olin idealistinen vastavalmistunut lähihoitaja, pidättelin itkua kotimatkalla töistä. Vanhuksia hoidettiin huonosti. Vanhusten kodit olivat huonossa kunnossa, epäsiistejä ja ahtaita”, kertoo aiemmin Helsingin kotihoidossa työskennellyt Anni Lindberg.

Usko kotona asumisen autuaaksi tekevään vaikutukseen tarkoittaa pahimmillaan jopa sitä, että ihminen, joka ei pääse edes sängystään ylös, viruu yksin kotona odottaen kotihoidon saapumista. Kotona asuminen voi toki olla  inhimillistä, jos vanhuksella on läheisiä auttamassa ja teknisiä apuvälineitä ja jos kotihoidon resurssit mahdollistavat riittävän ajankäytön hänen luonaan. Tällöinkin vanhus saattaa tosin olla valtaosan ajasta kotonaan yksin ilman mahdollisuutta sosiaalisuuteen ja vuorovaikutukseen muiden kanssa tai ulkoiluun. Lisäksi kotihoidon määrän kasvaessa kasvaa myös aika, jonka koulutettu hoitohenkilökunta käyttää työajastaan paikasta toiseen siirtymiseen.

Jyrki Kataisen hallituskauden aikana otettiin muodollisesti harppaus kohti inhimillistä vanhuutta säätämällä vanhuspalvelulaki. Sen seurauksena kunnille ohjattiin vuosina 2013-2015 yhteensä 82 miljoonaa euroa vanhustenhoitoon. Samanaikaisesti kuntien valtionosuuksia kuitenkin leikattiin 15-kertaisesti eli 1,3 miljardilla eurolla. Leikkaukset tapahtuivat ristiriitaista kyllä lähes heti, kun vanhuspalvelulaki astui voimaan.

Lain oltua voimassa vasta hetken, hallitus päätti säästää vanhusten laitospaikkoja vähentämällä yhteensä 300 miljoonaa euroa, josta valtion osuus oli 90 miljoonaa euroa. Näin ollen säästösuunnitelmat olivat suurempia kuin lain tuomat lisäresurssit. Kun jopa vauraassa Helsingissä on tehty tämän seurauksena erittäin kovia leikkauksia, on päivänselvää, että seuraukset kriisikunnissa ovat katastrofaalisia.

Säästöjä haetaan siitä huolimatta, että juuri nyt olisi tehtävä ratkaisuja, jotka edistäisivät ihmisten hakeutumista työhön sosiaali- ja terveysalalle. Vanhusten määrän kasvaessa työvoiman tarve lisääntyy jatkuvasti ja nopeaa vauhtia. Jos työ on heikosti palkattua ja liian kuormittavaa, ei ammattitaitoista hoitohenkilöstöä saada pysymään alalla. Kun hoitohenkilökuntaa ei ole tarpeeksi, aletaan tinkiä esimerkiksi ulkoilusta ja kuntouttavasta toiminnasta. Kolmannes (33%) kunnista sanoo jo nyt, ettei koulutettua työvoimaa ole riittävästi.

Koulutettu hoito- ja kuntoutushenkilökunta on esimerkiksi kotihoidossa avainasemassa vanhusten omatoimisuuden ylläpitämisessä. Kuitenkin esimerkiksi kriisikunta Jämsän kotihoidossa ei ole palkattuna yhtäkään fysioterapeuttia eikä toimintaterapeuttia. Kuntoutus toteuteaan palveluseteleillä, mutta usein kuntoutuksen määrä on riittämätön. Ristiriitaista tämä on siksi, että sen lisäksi että ihmisen elämänlaatu paranee toimintakyvyn lisääntyessä, myös hoitokustannukset laskevat. Motivaatiota kuntoutuksen tarjoamiseen ja hoitohenkilökunnan pitkäjänteisen kuntouttavan työotteen mahdollistamiseen luulisi siis olevan.

“Kaikki siivoukset ja pyykkäämiset on ulkoistettu, vaikka ne on just sellaista puuhaa, mitä vois tehdä siinä yhdessä vanhuksen kanssa ja samalla saisi jonkun kuvan henkilön voinnista. Ja se ei kyllä meidän työmäärää vähentänyt, että ruokahuolto, siivous ja pyykkäys ulkoistettiin ja kilpailutettiin säännöllisin väliajoin. Mehän niitä sotkuja aina päivittäin selviteltiin”, Lindberg kertoo.

Jokaisella vanhuksella on oltava oikeus riittävään ja tarpeen mukaiseen hyvään hoitoon varallisuudesta riippumatta. Ei voi olla niin, että ainoastaan kova maksukyky takaa laadukkaan hoivan. Vanhukselle ja hänen omaisilleen tulevia hoitokustannuksia on laskettava ja vanhustenhoidon tavoitteeksi on asetettava riittävän hyvä hoito ja ihmisarvoinen elämä, ei ainoastaan hengissä pysyminen.

Akuuteissa tapauksissa hoitopaikka on järjestyttävä heti, ei usean kuukauden jonotuksen jälkeen. Vaikka uutisissa kuullaan jatkuvasti kokemuksia, että vanhus ei ole saanut tarvitsemaansa hoitoa, inhmillinen kärsimys ei vaikuta vieläkään olevan riittävän suuri syy hoidon laadun parantamiseksi ja hoitoon pääsyn nopeuttamiseksi.

Lindbergin mielestä kentällä työskenteleviä hoitajia ei kuunnella. “Helppoahan se on laiminlyödä sellasten ihmisten hoito, jotka näkyy vaan jossain tilastoissa. Ei he pääse sieltä kotoa itse mihinkään.”

Vaalikonekysymykset koti- tai laitoshoidon paremmuudesta eivät ole olennaisia, tärkeämpää on tarpeeseen vastaaminen. Kotiasumista ei voida aina pitää itseisarvona, eikä kotihoitoa voida lisätä vain säästöjen vuoksi. Heikkokuntoisella vanhuksella on oltava oikeus valita palveluasuminen kotihoidon sijaan, sillä kotihoidon resurssit tuskin koskaan tulevat olemaan riittäviä kaikille. Laitospaikkoja ja erilaisia palveluasumisen muotoja vanhuksille on lisättävä ja niiden tarjoamia palveluja kehitettävä. Vanhustenhoidossa on huomioitava ihmisen tarpeet kokonaisvaltaisesti, ei pelkkä fyysinen hoito, lääkitys ja ravinto. Vanhusten yksinäisyyttä ei pidä väheksyä, ja heillä on oltava mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen, ulkoiluun ja kuntoutukseen.

Vaihtoehdot eivät voi olla vain laitospaikka tai kotihoito, vaan kevyempiä palveluasumisen muotoja on saatava huomattavasti lisää. Palveluasunnoissa palveluja tarjotaan asteittain tarpeen mukaan, ja palveluasuntoihin voidaan myös liittää yhteisiä tiloja, joihin on helppo päästä omasta asunnosta. Näin pystytään tarjoamaan monelle vanhukselle riittävä hoito ja joukko muita hyvän elämän edellytyksiä – palveluntuottajan näkökulmasta laitoshoitoa halvemmalla ja vanhuksille itselleen laitoshoitoa kodinomaisemmin.